Edellisessä tekstissä kelailin totuuden ja totuudellisuuden merkitystä liiketoiminnan – ja siis oikeastaan kaiken toiminnan – fundamenttina.
Käytännössä kuitenkin voi heittämällä huomata olevan ikään kuin kaksi totuuden tasoa: alatotuus ja ylätotuus.
Ensimmäinen – ”alatotuus” tai perustotuus – on se todellinen totuus, siis se, mitä asia on, millaisena se ilmenee todellisuudessa. Deskriptiivinen, havainnointiin, kokemuksiin ja tilastoihin perustuva totuus, joka ei ota kantaa siihen, pitäisikö näin olla.
Toinen – ”ylätotuus” – on sitten todellisuuden legitiimi ilmenemismuoto, normatiivisesti hyväksyttävä totuus. Turvallinen ja palkitseva, valikoiva ja rajattu totuus. Maineenhallinan ja reputaatioriskin ohjaama ”tää tuntuu hyvältä” -totuus. Kyseessä ei lopulta tietenkään ole totuus, vaan sen variaatio, suorastaan degeneraatio, mutta ymmärrettävä sellainen.
Liian usein ylätotuus hallitsee alatotuutta, valitettavasti.
Tämä johtuu siitä, että totuuden julkinen ilmaisu on sidottu sosiaaliseen (ja taloudelliseen) hintaan. Ja se on ihan jees, useimmiten on ihan tarkoituksenmukaistakin pidättäytyä ylätotuudessa.
Mutta silti, kuten aiemmin totesin – ääneen lausuttu alatotuus, siis todellinen totuus, saattaa nykypäivänä olla kovaa valuuttaa, suorastaan juuri se kilpailuetu.
Ja joskus jopa selviytymisen edellytys…
xxx
Se, mitä tällä kelailulla oikeastaan ajan takaa, on pohtia sitä, miten tuo linkittyy strategiapuheeseen.
Pitää nimittäin pystyä erottamaan strateginen todellisuus – siis todellinen totuus, eli se, miten maailma oikeasti toimii – sekä strateginen puhe – siis sanottavuus, eli se, miten strategiasta puhutaan, mitä sanotaan ja mitä ei.
Iso fiba syntyy, jos nuo kaksi sekoitetaan keskenään. Jos puhe syrjäyttää totuuden, niin kusessa ollaan – kyseessä on itsepetos. Kun strategia alkaa perustua puheeseen, niin todellisuus heittää strategian romukoppaan.
Tätä näkee paljon paitsi yritysten viestinnässä, myös ihan siellä strategian ytimessä, ja se on aika hiton vaarallista.
xxx
Mutta miten sitten näitä asioita voisi hallita vallitsevassa todellisuudessa?
Helppo juttu, erotellaan vain nuo tasot toisistaan käytännön tasolla:
1 Strateginen totuus, sen ei-julkinen ydin. Tämä on itse strategia. Puhdasta totuutta, ei brändipuhetta tai hyvää tarinaa.
2 Strateginen tulkinta, sisäinen viestintä. Tämä on johtamista. Totuutta ei muuteta, mutta sitä jäsennetään ja annostellaan.
3 Strateginen narratiivi, ulkoinen viestintä. Tämä on viestintää, ei strategiaa. Kaikkea ei sanota ääneen, mitään ei valehdella, mutta ei sanota totuudeksikaan.
Strategia ei saa koskaan perustua narratiiviin, mutta narratiivin tulee aina perustua strategiaan.
